< Raamatunkysymys apokryfeistä

K: Mistä termi ”apokryfit” on peräisin?

V: Kun Hieronymus käänsi Raamatun latinaksi, nämä kirjat olivat olemassa kreikankielisessä Septuagintan Vanhan testamentissa, mutta eivät hepreankielisessä. Nuoruudessaan Hieronymus hyväksyi koko Septuagintan jumalallisesti inspiroituna, mutta myöhemmin hän hyväksyi Vanhan testamentin osalta vain hepreankieliset alkuperäisteokset sellaisiksi, ja Augustinus (Kirje 71, s. 327, 403 jKr.) kehotti Hieronymusta kääntämään koko Septuagintan. Jerome loi termin ”apokryfit” kreikan sanasta, joka tarkoittaa piilotettua, erottaakseen nämä sekä ”todellisista pyhistä kirjoituksista” että muista uskonnollisista kirjoituksista.

K: Mitä apokryfit tarkalleen ottaen ovat?

V: Apokryfisiä kirjoja on useita eri kokoelmia. Nämä ovat kirjoja ja kirjoihin tehtyjä lisäyksiä, joiden sekä juutalaiset että protestanttiset kristityt (sekä pieni joukko katolilaisia) katsovat olevan osa Vanhaa testamenttia. Katolilaiset ja ortodoksiset kristityt katsovat yleensä niiden kuuluvan Vanhan testamentin osaksi, vaikka niiden asemaa pidetäänkin usein alempiarvoisena. Itse asiassa apokryfisiä kirjoja on ainakin neljä luetteloa: 11 kirjaa, jotka katolinen kirkko hyväksyy nykyään, ja 14 kirjaa, jotka ortodoksinen kirkko, alkuperäinen (1611) Kuningas Jaakon Raamattu sekä katolinen kirkko suurimman osan historiastaan ovat hyväksyneet. Tässä on luettelo, jossa on mainittu virheet ja sivumäärät englanniksi.

Jos haluat lukea monia näistä itse, voit selata (suljettua) sivustoa wesley.nnc.edu/noncan/acts.htm.

Jeremian kirje on liitetty Barukin kirjaan, ja sitä pidetään Barukin kirjan kuudentena luvuna katolisessa Raamatussa ja alkuperäisessä King James -versiossa. Revised Standard Version -versiossa se on erillinen kirje.

Huomaa, että sekä katolilaiset että protestantit ovat yhtä mieltä siitä, että apokryfiset kirjat sisältävät virheitä. 1. Esdras oli joissakin, mutta ei kaikissa Septuagintan kopioissa. Kuolleenmeren kääröistä löytyi sekä hepreankielisiä että Septuagintan kreikankielisiä kopioita Vanhasta testamentista, mutta vain kaksi apokryfistä kirjaa (Sirak ja Tobit.) Koska Septuagintan varhaisimmat täydelliset kopiot ovat peräisin neljänneltä vuosisadalta, teoksessa *When Cultists Ask* (s. 287) huomautetaan, ettei ole varmaa, milloin ennen neljättä vuosisataa apokryfiset kirjat lisättiin Septuagintaan.

K: Kuinka monta erilaista apokryfisten kirjojen kokoelmaa on kirkkojen keskuudessa?

V: Apokryfikirjoja on ainakin neljä erilaista kokoelmaa.

Katolinen: 1. ja 2. Makkabealaiskirja, Baruk, Danielin lisäykset, Ecclesiasticus (Sirach), Esterin lisäykset, Juudit, Jeremian kirje Barukissa, Tobit, Salomon viisaus.

Slaavilainen ortodoksinen: Sama kuin katolinen apokryfinen kokoelma sekä 2. Esdras, 3. Esdras, 3. Makkabealaiset, Manassen rukous ja Psalmi 151.

Kreikkalaisortodoksinen: Sama kuin katolinen apokryfi sekä Manassen rukous, psalmi 151, 1. Esdras sekä 3. ja 4. Makkabealaiset (4. Makkabealaiset liitteessä).

Historiallinen koptilainen: 1., 2. ja 3. Makkabealaiskirja, Baruk, Danielin lisäykset, Ecclesiasticus (Sirach), Esterin lisäykset, Juudit, Jeremian kirje, psalmi 151, Tobit, in viisaus ja Salomonin viisaus. Koptilainen kirkko hylkäsi kuitenkin Cyril V:n (1874–1927) aikana nämä kirjat osana Raamattua. Katso lisätietoja teoksesta The Coptic Encyclopedia, osa 1, s. 161.

Protestantit puolestaan noudattavat samaa Vanhaa testamenttia kuin juutalaiset, lukuun ottamatta kirjojen järjestystä ja jakautumista. Kaikki edellä mainitut kirkot ovat yhtä mieltä protestanttisen ja juutalaisen Vanhan testamentin kirjoista.

K: Mistä apokryfiset kirjat ovat peräisin?

V: Septuagintan apokryfiset kirjat ilmestyivät ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Vanha testamentti oli käännetty kreikaksi noin vuosina 200–100 eKr. Tämä käännös, jota kutsutaan Septuagintaksi, oli hyvin tehty Mooseksen viiden kirjan osalta, mutta ei yhtä hyvin tehty joidenkin profeetallisten kirjojen osalta. Palestiinan juutalaiset eivät koskaan pitäneet niitä pyhänä kirjoituksena. Kreikkaa puhuvat juutalaiset ja kristityt Palestiinan ulkopuolella olettivat niiden olevan pyhiä kirjoituksia, koska ne olivat Septuagintassa.

Kun varhaiskristillinen munkki Hieronymus käänsi Vanhan testamentin hepreasta latinaksi, hänen piti vastata kysymykseen: ”Pitäisikö hänen sisällyttää nämä kirjat vai ei?” Nuoruudessaan hän ajatteli niin, mutta myöhemmin elämässään hän hyväksyi Vanhan testamentin osaksi vain hepreankieliset alkuperäisteokset.

Vuonna 90 jKr. Jamnian kaupungissa kokoontunut juutalainen neuvosto sulki Vanhan testamentin ulkopuolelle kaikki muut kirjoitukset paitsi ne, jotka juutalaiset ja protestantit hyväksyvät nykyään. Jamniassa keskusteltiin jonkin verran Ruutin kirjasta, Esterin kirjasta, Laulujen laulusta ja Saarnaajan kirjasta, mutta ne kaikki hyväksyttiin. Kristittyjen keskuudessa ei ollut yksimielisyyttä apokryfien suhteen, ennen kuin Augustinus puolusti niitä Kartagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 jKr. Nämä kirjoitukset olivat kristittyjen käyttämissä Raamatuissa yli 1 100 vuoden ajan. Jopa vuonna 1611 julkaistu Kuningas Jaakon Raamattu sisälsi ne alun perin. Puritaanien vastalauseiden jälkeen ne poistettiin vuodesta 1644 lähtien.

Lisätietoja Vanhan testamentin kaanonista ja apokryfeistä löytyy teoksesta Today’s Handbook, s. 36–42.

K: Mitkä ovat vanhimmat säilyneet kopiot apokryfikirjoista?

V: Kuolleenmeren kääröistä löytyy fragmentteja viidestä Tobitin kääröstä (neljä aramean kielellä ja yksi heprean kielellä) sekä kahdesta Sirachin sisältävästä kääröstä. Masadasta löydetyssä käärössä on Sirakin kirjan 39:27–44:17c hepreankielinen teksti teoksen Responses to 101 Questions on the Dead Sea Scrolls, s. 25, mukaan. Siinä mainitaan myös, että luolassa 4 olleissa Kuolleenmeren kääröissä oli katkelmia.

Vaticanus (325–350 jKr.) sisältää apokryfiset kirjat lukuun ottamatta Makkabeiden kirjoja. Alexandrinus (n. 450 jKr.) sisältää koko apokryfisen kirjallisuuden, mukaan lukien 3. ja 4. Makkabealaiskirjan (varhaisen version, ei pelkästään nykyaikaista katolista versiota). Sinaiticus (340–350 jKr.) sisältää Tobitin, Juuditin, 1. ja 4. Makkabealaiskirjan, Viisauden kirjan ja Sirakin.

K: Kuinka suuri osa Tobitin kirjasta löytyy Kuolleenmeren kääröistä luolasta 4?

V: Kun yhdistetään viiden eri käärön jakeet, jotka on lueteltu teoksessa The Meaning of the Dead Sea Scrolls, s. 424–425, säilyneet jakeet ovat Tobit 1:17,19–22; 2:1–3,10–11; 3:3,4?,5–15,17; 4:2–9,21; 5:1, 2, 9, 12–14, 19–22; 6:1–19; 7:1–11, 13; 8:17–19, 21; 9:1–4; 10:7–9; 11:10–14; 12:1,18–22; 13:1–4,13–14,18; 14:1–7,10.

Katso teoksesta The Meaning of the Dead Sea Scrolls s. 424–425 yksittäiset käsikirjoitukset sekä valokuva Tobitin kirjasta 6:12–7:10 (4Q197) sivulla 184.

K: Kuinka suuri osa Ecclesiasticus-kirjasta (Sirach) löydettiin Kuolleenmeren kääröistä ja Masadasta?

V: Qumranissa luolasta 2 löytyi käärö, jossa oli Sirachin kirjan 1:19–20 tai 6:14–15 (tunnistaminen on epävarmaa) sekä 6:20–31.

Masadasta löydettiin Ecclesiasticus 39:27–28c, 29–32; 40:10–19, 28–30; 41:1–22; 42:1–25; 43:1–25 (josta puuttuvat jakeet 26–28), 29–30; 44:1–17; 51:1–11, 23 (13–20, 30 Septuagintassa).

K: Milloin katolinen kirkko tunnusti virallisesti 11-kirjaisen apokryfien kokoelman?

V: Kun jotkut katoliset teologit ja kaikki protestanttiset uskonpuhdistajat sulkivat apokryfiset kirjat pois Raamatusta, katolinen Trenton kirkolliskokous ryhtyi toimenpiteisiin vuonna 1546 jKr. Sen lisäksi, että kirkolliskokous käytti valtaansa tuomitsemaan Lutherin helvettiin, se tunnusti virallisesti kaikki Karthagon kirkolliskokouksen kirjat osaksi Raamattua – lukuun ottamatta Manassen rukousta sekä 1. ja 2. Esdras-kirjaa. (Joissakin katolisissa Raamatuissa Esraa ja Nehemiaa kutsutaan 1. ja 2. Esdraksi, mikä muuttaa 1. ja 2. Esdraksen 3. ja 4. Esdraksi.) Näin ollen nykyinen katolinen apokryfinen kirjallisuus on kolme kirjaa lyhyempi kuin se on ollut suurimman osan historiasta ja kuin se on nykyään itäortodoksisissa kirkoissa.

K: Mikä on anglikaanisen ja episkopaalisen kirkon virallinen kanta apokryfeihin?

V: Ne ovat keskivälissä protestanttisen ja katolisen/ortodoksisen kannan välillä. Englannin kirkon kolmenkymmenenyhdeksän artiklan VI artiklan mukaan näitä kirjoja luetaan ”elämän esikuvana ja käytöstapojen opetuksena”, mutta kirkko ei ”käytä niitä minkään opin vahvistamiseen”.

K: Mikä on luterilaisten kirkkojen virallinen kanta apokryfisiin kirjoihin?

V: Erään luterilaisen verkkosivuston, www.lcms.org, mukaan ”Martin Luther piti apokryfisiä kirjoja ’hyödyllisinä historiallisina’ kirjoituksina, joihin kristittyjen tulisi olla perehtyneitä ja joita tulisi jopa lukea ajoittain julkisessa jumalanpalveluksessa. Mutta ei Luther eikä luterilainen kirkko ole koskaan pitänyt näitä kirjoituksia kanonisina – eli osana inspiroitua ja erehtymätöntä Jumalan sanaa – koska ne eivät täytä Raamatusta itsestään ilmeneviä kriteerejä siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun kaanoniin.”

K: Miksi jotkut sanovat, että apokryfiset kirjat kuuluvat Raamattuun?

V: Syitä on ainakin kolme.

1. Apokryfit olivat mukana Vanhan testamentin Septuaginta-käännöksessä. Septuagintan apokryfit vahvistettiin Kartagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 jKr. ja katolisen kirkon Trentin kirkolliskokouksessa vuonna 1546. Katolinen ja ortodoksinen kirkko ovat pitäneet niitä pyhänä kirjoituksena.

Vastaväite: Jos Trenton kirkolliskokous oli oikeassa julistaessaan aiemman perinteen vääräksi näiden kolmen ylimääräisen kirjan osalta, perinne voi olla väärässä myös muiden osalta. Trenton kirkolliskokous kokoontui itse asiassa kahdessa kaupungissa: Trentossa ja Bolognassa. Koska bubonirutto näytti seuraavan kokousta, monet pitäisivät Trentoa syynä olla hyväksymättä sitä.

2. Monet varhaiskristilliset johtajat opettivat sitä pyhänä kirjoituksena. Heitä olivat muun muassa: Ambrosius, Augustinus, Aleksandrian Klemens, Rooman Klemens (Holofernes Juuditin kirjasta 1. Klemensin kirjeen 55. luvussa), Hippolytos, Irenaeus, Lactantius, Origenes, Patrick, Sulpicius Severus, Tertullianus, Cyprianus ja Theodotus. Ovatko kaikki nämä miehet erehtyneet?

Vastaväite: Monet varhaiskristilliset johtajat eivät uskoneet sen olevan pyhää kirjoitusta. Heitä olivat muun muassa: Ambrosius, Amphilochius, Athanasius, Kyriillos Jerusalemin, Gregorios Nazianzenos, Hieronymus ja Julius Africanus (ainakin Susannan osalta). Myös juutalaiset Josephus ja Philo hylkäsivät sen. Monet muut, kuten Justinus Marttyyri, kirjoittivat laajoja teoksia, mutta eivät kertaakaan viitanneet siihen. Ambrosius oli ristiriitainen. Jopa monet sen kannattajat, kuten Augustinus, uskoivat sen olevan vähemmässä määrin innoitettu.

3. Koska Jumalan todellinen sana on ikuinen ja apokryfit ovat olleet joissakin Raamatuissa yhtäjaksoisesti 2 100 vuoden ajan, mikään apokryfien ainutlaatuisista oppeista (rukoukset kuolleiden puolesta jne.) ei ole turmellut Jumalan sanaa. Koska Jumalan ilmoitus olisi olennaisesti erilainen, jos nämä opit jätettäisiin pois verrattuna siihen, että ne sisällytettäisiin, ja koska Jumalan sanaa ei voida turmella (muuttaa olennaisesti), näiden oppien ja apokryfien on oltava totta.

Vastaväite: Apokryfit olivat lisäyksiä Raamattuun, eivät Raamatun turmelemista. Apokryfien erityisluonne on aina ollut tiedossa. Jumalan sanan kestävyys tarkoittaa, että Hänen totuutensa on aina läsnä; kultistien tekemät turmellut kopiot Raamatusta ovat jatkuvasti liikkeellä.

Johtopäätös: Kun kirkko puhuu, ajattelu on ohi. Koska sekä katolinen että ortodoksinen kirkko sanovat, että erilaiset apokryfiset kirjat ovat pyhiä kirjoituksia, kuka me olemme kyseenalaistamaan Todellista Kirkkoa omilla näkemyksillämme?

K: Mitkä varhaiskirkon kirjoittajat lainasivat mitä apokryfisiä kirjoja?

V: Tässä on luettelo siitä, mitä olen löytänyt.

Cr 1. Klemens (Rooman) (16 sivua) 96–98 jKr.

Ba Barnabaksen kirje (13 sivua) n. 70–130 jKr.

Pa Papias, Johanneksen opetuslapsi (3 sivua) 110–113 jKr.

Ig Ignatius (21 sivua) n. 110–117 jKr.

Di Didache (6 sivua) n. 60–120 jKr.

Dg Kirje Diognetukselle (6 sivua) n. 130–200 jKr.

Po Polykarpos, Johanneksen opetuslapsi (4 sivua) n. 150 jKr.

JM Justin Martyr (119 sivua) n. 138–165 jKr.

He Hermaksen paimen (47 sivua) n. 115–155 jKr.

Th Teofilus [Antiokia] (33 sivua) 168–181/188 jKr.

Me Melito Sardiksesta (11 sivua) 170–177 jKr.

Ae Athenagoras (34 sivua) n. 177 jKr.

Ir Irenaeus Lyonilainen (264 sivua) 182–188 jKr.

Te Tertullianus [Rooma] (854 sivua) 198–220 jKr.

CA Aleksandrian Klemens (424 sivua) 193–217/220 jKr.

Hi Hippolytos (233 sivua) 225–235/6 jKr.

Tai Origenes (622 sivua) 230–254 jKr.

JA Julius Africanus [Neh, Dan nimeltä, viittaus Ex] 232–245 jKr.

Nv Novatianus (39 sivua) 250–257 jKr.

an Novatiania vastaan kirjoitettu tutkielma (7 sivua) n. 255 jKr.

ja Traktaatti uudelleenkasteesta (11 sivua)

Vrt. Cyprianus ja ystävät (270 sivua) n. 246–258 jKr.

W = Kirjat tai lainaukset, jotka mainitaan nimeltä tai kirjoittajan mukaan

G = Mainittu Jumalan sanoina + lainattu

B = Mainittu pyhänä kirjoituksena tai lainattu + ”on kirjoitettu”

m = Sekalainen

Q = yhden tai useamman jakeen lainaus. ½ = puolen jakeen lainaus

A = Viittaus. – = ei viittausta X = pois jätetty

K: Mitä apokryfisiä kirjoja Cyprianus tarkalleen ottaen siteerasi?

V: Cyprianus oli Karthagon piispa noin vuodesta 246 marttyyrikuolemaansa asti vuonna 258 jKr. Cyprianus mainitsee lainauksissaan lähes aina lainauksen lähdekirjan. Teoksessaan ”Treatise 12, Book 3” hän lainaa (mainituissa luvuissa) teoksesta ”Makkabealaiset” (1. ja 2. Makkabealaiset) (4, 15, 53), ”Ecclesiasticus” -kirjasta (6, 12, 20, 35, 51, 61, 96, 109, 110), ”Tobias”-kirjasta (62), ”Danielin kirjan lisäyksistä” (20) sekä ”Salomon viisauden kirjasta” (15, 56, 59). Pelkästään 12. traktaatissa Cyprianus siteerasi suoraan myös jokaista Uuden testamentin kirjaa lukuun ottamatta Markuksen evankeliumia, 2. Tessalonikalaiskirjettä, Filemonin kirjeen, Heprealaiskirjeen, Jaakobin kirjeen, 2. ja 3. Johanneksen kirjeen sekä Juudaksen kirjeen.

K: Miksi jotkut sanovat, että apokryfit eivät kuulu Raamattuun?

V: Syitä on ainakin kuusi.

1. Uudessa testamentissa on noin 260 Vanhan testamentin lainausta ja noin 370 viittausta, mutta apokryfistä ei ole yhtään lainausta. (Uudessa testamentissa siteerataan kuitenkin kreikkalaisia runoilijoita ja pseudepigrafeja.) Näin ollen pelkästään lainausten perusteella kreikkalaisilla runoilijoilla olisi enemmän todisteita siitä, että heidän teoksensa kuuluvat pyhiin kirjoituksiin, kuin apokryfeillä. Kaikki hyväksyisivät apokryfit pyhiksi kirjoiksi, jos Jeesus olisi niin sanonut. Hän ei kuitenkaan koskaan sanonut niin.

Vastaväite: Uusi testamentti ei myöskään lainaa Esterin kirjaa, Saarnaajan kirjaa tai Laulujen laulua.

2. Juutalainen Jamnian neuvosto sulki apokryfit pois vuonna 90 jKr. Jeesus ei koskaan arvostellut fariseuksia siitä, etteivät he uskoneet apokryfeihin.

Vastaväite: Jamniaan kokoontuivat juutalaiset, eivät kristityt.

3. Myöskään monet keskiajan ja uskonpuhdistuksen aikaiset kristityt eivät uskoneet apokryfien olevan pyhiä kirjoituksia. Heitä olivat muun muassa paavi Gregorius Suuri (1. Makkabealaiskirja), kardinaali Cajetan (1469–1534), joka oli johtava katolinen teologi, John Wycliffe, John Calvin, Martin Luther ja Ulrich Zwingli. Jos apokryfit ovat pyhiä kirjoituksia, kaikki nämä olivat tässä asiassa väärässä.

Vastaväite: Zwingli ei hyväksynyt Ilmestyskirjaa pyhänä kirjoituksena. Verratessaan Jaakobin kirjeen opillista arvoa (ei kanonisuutta) Luther sanoi: ”…nämä ovat ne kirjat, jotka osoittavat sinulle Kristuksen ja opettavat kaiken, mitä sinun on välttämätöntä ja siunattua tietää, vaikka et koskaan näkisikään tai kuulisi mitään muuta opillista kirjaa. Siksi pyhän Jaakobin kirje on niihin verrattuna täydellinen olkikirje, sillä siinä ei ole mitään evankeliumin luonteista.”

4. Danielin kirjaan lisätty Susannan tarina perustuu kahteen sanaleikkiin. Sanat ”pihlaja” ja ”sahaa kahtia” kuulostavat samalta, ja myös sanat ”repäistä” ja ”mastikkapuu” kuulostavat samalta. Sanat kuulostavat kuitenkin samalta vain kreikaksi, EIVÄT hepreaksi. Näin ollen tämän ovat kirjoittaneet kreikankieliset, eivätkä juutalaiset puhuneet kreikkaa ennen kuin vuosisatoja Danielin kuoleman jälkeen. Julius Africanus (n. 240 jKr.) uskoi aluksi, että apokryfit olivat Jumalan sanaa. Sitten hän huomasi tämän ja muutti mielipidettään, kirjoittaen Origenesille kirjeen asiasta.

Vastaväite: Emme tiedä, mikä on ”holm-puu” tai ”mastich-puu”, eivätkä ehkä kreikankielisetkään tunnistaisi niitä. Ehkä kääntäjät säilyttivät nimet sanaleikkeinä sen sijaan, että olisivat käyttäneet puiden nimiä, joita kreikkalaiset eivät olisi kuitenkaan tunnistaneet.

5. Apokryfit opettavat Jumalan sanana asioita, joita ei löydy mistään muualta. Esimerkiksi:

Uriel-niminen enkeli 2. Esdras-kirjassa

Almujen antaminen pelastaa kuolemalta ja puhdistaa kaikki synnit. Tobit 12:9 ja Tobit 14:12.

Hyvä sielu osui Salomon osaksi. Viisaus 8:19–20

Ruumis painaa sielua. Viisaus 9:15

Joka kunnioittaa isäänsä, sovittaa syntinsä. Sirakin kirja 3:3

Jumala tiesi hyvin, että joidenkin alkuperä oli paha. Viisaus 12:10

Siksi Jumala antoi heille mahdollisuuden katua, mutta he eivät käyttäneet sitä.

”Hän [Jumala] ei ole antanut kenellekään valtaa julistaa tekojaan; …” Sirakin kirja 18:4

Älä koskaan käytä petosta (Sirak 7:13) vs. petä ihmisiä Jumalan vuoksi (Judit 9:10, 13).

Eroa vaimostasi, jos hän ei tottele sinua. Sirach 25:26

”Sillä vaatteista tulee koita, ja naisesta tulee naisen pahuus. Parempi on miehen pahuus kuin nainen, joka tekee hyvää; ja nainen on se, joka tuo häpeän ja kunniattomuuden.” Sirach 42:13–14

”Viini on miehille kuin elämä, jos sitä juo maltillisesti. Mitä on elämä miehelle, jolla ei ole viiniä? Se on luotu ilahduttamaan miehiä.” Sirak 31:27

”Hemmottele lasta, niin hän pelottaa sinua; leiki hänen kanssaan, niin hän aiheuttaa sinulle surua.” Sirach 30:9

”Puhu, sinä vanhempi, sillä se sopii sinulle, mutta puhu tarkalla tiedolla äläkä keskeytä musiikkia.” Sirach 32:3

”Poikani, älä elä kerjäläisen elämää; on parempi kuolla kuin kerjätä.” (ja niin edelleen) Sirach 40:28–30.

Jeremia rukoilee juutalaisten puolesta, vaikka onkin kuollut. 2. Makkabealaiset 15:12–16

Meidän tulisi rukoilla kuolleiden puolesta. 2. Makkabealaiset 12:44

Jeremia vei tabernaakkelin ja arkin luolaan vuorelle, josta Mooses näki Kanaanin. 2. Makkabealaiset 2:1–16

Kerättiin rahaa ja lähetettiin se Jerusalemiin syntiuhrina niiden puolesta, jotka olivat kuolleet. 2. Makkabealaiskirja 12:39–46

Kuolleet, jotka ovat pelastuneet mutta jotka tarvitsevat vapautusta synneistään (kiirastuli?). 2. Makkabealaiskirja 12:42, 46

Vastaväite: Katolilainen saattaisi sanoa, että kaikkien kristittyjen tulisi uskoa näihin asioihin.

6. Koska Jumalan sana on totta ja apokryfissä on seuraavia todistettavissa olevia virheitä, apokryfi ei ole Jumalan erehtymätöntä sanaa.

Tobias (=Tobit) käytti taikuutta (kalan sydäntä, maksaa ja sappia) karkottaakseen demonin. Raamattu sanoo, ettemme saa käyttää taikuutta. Jumalan enkeli valehtelee ja väittää olevansa Ananiaksen poika Azarias.

(a) Tobit 1:4–5, 1:11–13 ja 14:1–3 kertovat, että Tobit näki pohjoisten heimojen kapinan (931 eKr.) ja karkotettiin Niniveen Naftalin kanssa (740 eKr.), mutta hän eli kuitenkin vain 102 vuotta.

(b) Tobitin kirjassa 1:14 mainitaan, että Ragesin kaupunki oli osa Mediaa eikä se koskaan kuulunut Assyrian valtakuntaan.

(c) Tobitin kirjassa 6:1 he lähtivät Ninivestä Tigris-joelle ja sieltä itään Rageen (Ragae). Ninive sijaitsee Tigris-joen varrella, joten heidän ei tarvinnut mennä joelle päästäkseen itään.

(d) Nebukadnessar ja Ahasveros eivät tuhonneet Niniveä, vaan babylonialainen Nabopolassar ja meedialainen Kyaksares tuhosivat sen vuonna 612 eKr. (Tobit 14:15).

(e) Sennacherib ei ollut Salmanassarin poika, vaan Sargon II:n (Tobit 1:15).

Teoksessa ”Bel ja lohikäärme” (lisätty Danielin kirjaan) mainitaan Juudeassa elänyt samanaikainen profeetta Habakuk. Habakuk eli kuitenkin jo vuosikymmeniä aiemmin.

Judit: On epäselvää, missä Juditin kirja on kirjoitettu. Kirjassa on ainakin neljätoista virhettä, jotka koskevat väärää tietoa Assyrian, Babylonin ja Persian kansoista ja maantieteestä sekä jopa räikeitä virheitä Israelin maantieteestä.

(a) Nebukadnessar oli Babylonin kuningas, ei Niniven.

(b) Hän ei ollut assyrialaisten, vaan babylonialaisten kuningas.

(c) Hän ei koskaan ryöstänyt Ekbatanan tai Ragaen kaupunkeja.

(d) Assyrialaiset ja babylonialaiset eivät luottaneet pääasiassa ratsuväkeensä.

(e) Babylonian ja Assyrian hallitsijat halusivat kansan palvovan heidän jumaliaan, mutta eivät itseään (toisin kuin myöhemmät roomalaiset ja persialaiset).

(f) Juutalaiset eivät olleet palanneet pakkosiirtolaisuudesta assyrialaisten tai babylonialaisten aikana.

(g) Moabilaiset ja ammonilaiset olivat Lotin jälkeläisiä; he eivät olleet kanaanilaisia.

(h) Kenraali Holofernes ja hänen mittava sotaretkensä Palestiinassa ovat tuntemattomia historiassa ja arkeologiassa.

(i) Kukaan ei ole koskaan löytänyt Dothanin lähellä Esdraelonin tasangolta tornilla varustettua kaupunkia nimeltä Betulia, joka olisi kyennyt vastustamaan 132 000 sotilasta.

(j) Balbaimia ei ole koskaan löydetty.

(k) Cyamonia ei myöskään ole koskaan löydetty.

Jopa katolisen New Jerusalem Bible -raamatun johdannossa todetaan: ”Erityisesti Juuditin kirja osoittaa tylsää välinpitämättömyyttä historiaa ja maantiedettä kohtaan.”

Estherin lisäykset: (a) Nebukadnessar otti Mordokain vangiksi (597 eKr.), mutta hän oli kuitenkin Artaxerxesin hovissa kuninkaan toisena hallitusvuotena (~130 vuotta myöhemmin). Tämä on ristiriidassa Estherin varsinaisen osan kanssa.

(b) Haman oli agagilainen (Esterin kirja 3:1), ei makedonialainen (Esterin kirjan lisäykset 16:10).

Sirak: (a) Älä muista kuolleita (Sirak 38:21–23) vs. rukoile kuolleiden puolesta (2. Makkabealaiset 12:44).

Baruk: (a) Baruk ei oikeastaan ollut Babyloniassa. Baruk 1:1–2 vs. Jeremia 43:5–7.

(b) Baruk 6:2:n mukaan juutalaiset palvelisivat Babyloniaa seitsemän sukupolven ajan. Jeremian kirjan 25:11 ja 29:10 mainitsevat 70 vuotta.

Danielin kirjan lisäykset: (a) Babylonialaiset eivät todennäköisesti palvoneet elävää dinosauruksen kaltaista olentoa eivätkä ruokkineet sitä. (Danielin kirjan lisäykset 14:23–27)

1. ja 2. Makkabealaiskirja: (a) 2. Makkabealaiskirjan 8:20 mukaan 8 000 juutalaista ja 4 000 makedonialaista eivät tuhonneet 120 000 galatialaista Babyloniassa.

(b) Pieniä historiallisia ristiriitoja 1. ja 2. Makkabealaiskirjan välillä.

Vastaväite: Jopa Katolinen tietosanakirja myöntää, että siinä on yksityiskohtia koskevia virheitä.

Johtopäätös: Sirakin (prologi) ja 2. Makkabealaisen kirjan (2:23–32; 15:38–39) kirjoittajat antavat ymmärtää, etteivät he olleet innoitettuja.

Vastaväite: Kirjoittaja ei välttämättä tiennyt olevansa innoitettu.

Johtopäätös: Kun joudumme valitsemaan ihmisen näkökulman ja Jumalan totuuden välillä, seuraamme Jumalaa. Me, jotka yhdessä muodostamme Todellisen kirkon, emme saa lakata tunnustamasta ja seuraamasta Jumalan totuutta.